Bucket list pykälää lyhyemmäksi: Nuts Ylläs Pallas 55K

En oikein tiedä, mistä aloittaa. Yksi unelma on nyt toteutettu ja toteutus oli lähes täydellinen. Olo on edelleen, vuorokausi maaliviivan yrityksen jälkeenkin, hieman epäuskoinen.

Siitä lähtien, kun nimeni ilmeistyi NUTS YPH:n 55km listalle 7 viikkoa sitten, eteni juokseminen ja valmistautuminen onnellisten tähtien alla. Jokainen treeni, lepo mukaanlukien, meni suunnitellusti maaliin ja päivä päivältä luottamus itseen kasvoi. Heinäkuun alkupäivinä peilistä katsoi vastaan iloiset, kirkkaat ruskeat silmät ja tuntui, että helmi-maaliskuun syvissä vesissä uimisesta olisi ollut paljon pidempään kuin muutama kuukausi.

Itseluottamuksen määrä kisa-aamuna oli oikeastaan aika koominen ottaen huomioon, että tasan vuosi ennen kisapäivää sain sydänlääkäriltä luvan alkaa taas liikkua treenimielessä sydänlihastulehduksen jäljiltä ja koko talvi oli vaikea sairasteluineen ja uuden työn tuomine henkisine vaikeuksineen. Juoksukilometrejä oli jaloissa alle 700 tämän vuoden puolella ja niistäkin lähes puolet talven ja kevään hiiiiitaita kilometrejä, kun hölkkäilin koiran kanssa pennun ehdoilla. Oma olo kuitenkin kertoi, että olen valmis ja erityisesti pää oli täydellisen valmis vihdoin toteuttaman unelman Hetta-Pallas -vaellusreitin juoksemisesta. 

 Aurinkoinen Pallas torstai-iltapäivänä

Aurinkoinen Pallas torstai-iltapäivänä

 Hetan kodan rannasta tuli käytyä järvessä viilentymässä monta kertaa päivässä, myös kisa-aamuna ennen aamiaista.

Hetan kodan rannasta tuli käytyä järvessä viilentymässä monta kertaa päivässä, myös kisa-aamuna ennen aamiaista.

Ajelin Kokkolasta Hettaan torstaina. Sain kulutettua 7h30min ajomatkaan kaikkinensa 12h, kun yksin ajellessa oli vapaus pitää taukoja missä ja milloin vain. Ja kun kerran Pallaskin melkein matkan varrelle osui joka tapauksessa, piti käydä myös tallustelemassa hetki auringossa ja katsomassa lauantain ensimäisten nousujen askelmerkit. Odotus kasvoi kuluvien tuntien mukana ja olisin vain halunnut jo matkaan mahdollisimman pian.

Majoituin juoksun maalipaikkakunnalla eli Hetassa. Samassa majoituspaikassa, Hetan Kodalla, oli sattumalta muutamia Tampereen vuosilta tuttuja ja oli ihanaa nähdä tuttuja kasvoja. Lisäksi tutustuin Rogeriin, Terhoon ja Vesaan, jotka majoittuvat samassa paikassa ja heidän kanssaan lopulta vietin lähes koko perjantain. Porukasta Roger juoksi Ylläkseltä Hettaan 134km matkan ja kävimme saattelemassa hänet helteisessä säässä matkaan Ylläkseltä. Tuntui hienolta elää mukana vielä 10h aiemmin tuntemattoman ihmisen tärkeässä hetkessä ja kolmikon seurassa perjantaista tuli mökkikuolemapäivän sijaan erittäin mukava ja osin tunnepitoinen päivä, jonka aikana ei muistanut jännittää omaa tulevaa juoksua lainkaan.

Lähdön katsominen oli hienoa ja toivoin jokaiselle pitkän matkan taivaltajalle mielessäni parhainta onnea jokaiselle kilometrille. Loppuilta ja seuraava aamu meni seuratessa gps-pallukoita ja väliaikapalvelua. Matkan voittajan, Jaakko Eskelisen, ajoitus oli loistava ja lähtöpaikalle meitä 55 kilometrin juoksijoita kuljettaneiden bussien ikkunoista pääsimme todistamaan hänen juoksemistaan viimeisillä kilometreillä kohti maalia. Vielä tuossa vaiheessakin irtosi hymy ja vilkutukset meille bussiin ja monen kanssajuoksijan kanssa todettiin, ettei oma askel taida olla missään vaiheessa matkaa yhtä lennokas kuin Jaakolla lähes 15h ja 133km jälkeen.

 Perjantaina Ylläksellä fiilistelemässä 134km juoksijoiden starttia. Sankareita, jokainen näistä!

Perjantaina Ylläksellä fiilistelemässä 134km juoksijoiden starttia. Sankareita, jokainen näistä!

 Maisemaa jostain päin tunturia. Upeita maisemia ja oman komeutensa toivat myös tunturien takana pysyneet ukkospilvet ja salamat.

Maisemaa jostain päin tunturia. Upeita maisemia ja oman komeutensa toivat myös tunturien takana pysyneet ukkospilvet ja salamat.

Pallakselle saavuttiin bussikyydillä pari tuntia ennen starttia, jotka tuntuivat loputtoman pitkiltä. Hetken steppailun ja kellon paikalleenjämähtämisen tuskailun jälkeen onneksi löytyivät edellämainitut Tampereen tutut ja viimeisten kuukausien kuulumisia päivittäessä ja mm. koirien kuvia katsellessa alkoi lähtö lähestyä. Lähdin matkaan suunnilleen juoksijajoukon puolivälistä ja ajattelin siten varmistaa riittävän rauhallinen lähtövauhdin. Taktiikka onnistui alusta asti loistavasti ja nousut Pallakselle ja Taivaskerolle tuntuivat superhelpoilta. Taivaskeron huipun jälkeen alkoi ohittelu ja tässä kohtaa tulivat vastaan myös viimeisinä yhä 134km matkaa taivaltaneiden selät. Matka taittui mukavasti, kontrolloidusti ja juuri omassa päässä olleen suunnitelman mukaisesti. 

Juomisen aloitin jo ekassa nousussa, Taivaskerolle kivutessa söin ensimmäisen kerran. Tunnin matkanteon jälkeen otin ekan kerran myös suolatabletin, joita otin loppuun asti tunnin välein. Neste ja syöminen imeytyivät hyvin, eikä koko matkan aikana ollut niiden suhteen mitään ongelmia, vaikka imeytymisongelmia pelkäsin ehkä eniten ja syömisen unohtamista. Matkan varrella join lähes 7 litraa nestettä ja nopealla laskutoimituksella sain tungettua sisääni n.1600kcal edestä energiaa eri muodoissaan.

 Alkukilometreillä Taivaskeron huipulla.   

Alkukilometreillä Taivaskeron huipulla.

 

 Viimeisen tunturin, Pyhäkeron laella. Ukkonen ja salamat horisontissa kaverina.

Viimeisen tunturin, Pyhäkeron laella. Ukkonen ja salamat horisontissa kaverina.

Joku ehkä osaisi nimetä matkan varrelta kaikenlaisia paikkoja, itse tiedän vain juosseeni Taivaskeron jälkeen kohti Hannukurua ja ensimmäistä huoltoa. Välissä oli mäkiä ja jotain muuta, mitä en enää muista. Napsin välillä kuviakin matkalta, mutta jälkikäteen en osaa sijoittaa moniakaan niistä reitille. Juoksin vain keskittyneenä omaan fiilikseen, katselin välillä maisemia ja juttelin ihmisten kanssa. Kuten ennakkoon ajattelin, yksin ei minun vauhdilla tarvinnut oikeastaan metriäkään taivaltaa, vaan kokoajan oli joko selkä edessä tai joku oman selän takana. Ekaan huoltoon n.25km kohdalle saavuttiin hyvällä porukalla, jonka kanssa taitettiin yhdessä ja jutellen matkaa viimeiset viisi kilometriä ennen huoltoa. Huollon jälkeen porukka hajosi, mutta uusia kavereita löytyi siitäkin eteenpäin. Kiitos jokaiselle, jonka kanssa pääsin tekemään matkaa yhdessä. Pienetkin heitot ja jaetut fiilikset tekivät päivästä entistäkin paremman!

Hannukurun jälkeen aloin kuulostella oloa tarkemmin ja odottelin pikkuhiljaa, milloin väsymyksen merkkejä alkaisi ilmaantua tai tulisiko vastaan kuuluisaa seinää. Yhtäkkiä huomasin, että Pyhäkeron nousu on jo alkamassa ja olo oli vieläki tuore ja hyvä. Nousua edeltäneellä laskupätkällä pystyin juoksemaan mukavaa vauhtia ja kaikki oli todella hienosti. Pyhäkerolle kiipesin melko rauhallisesti, edelleen omaa taktiikkaani noudattaen. Huipulla jalat tuntuivat vähän jäykiltä, mutta erään miespuolisen kanssajuoksijan kanssa käytännössä lupasimme toisillemme, että jalat kyllä vertyvät, kunhan pääsee rennosti laskettelemaan alamäkeen kohti toista huoltoa ja niin siinä myös kävi. Pyhäkerolta laskeutuminen oli yhtä juhlaa, kun juoksijoita tuli yksi toisensa jälkeen selkä edellä vastaan ja omat jalat alkoivat taas tuntua tosi hyviltä. Oli jännä tunne katsoa kellossa kilometrejä, jotka raksuttivat jo maratonin ylittäviä lukemia ja silti vaan oma olo oli pirteä ja hyvä ja jalat tykkäsivät yhä juosta ilman mitään kipuja.

 

 Ihminen on erämaassa kovin pieni.

Ihminen on erämaassa kovin pieni.

 Mielettömät maisemat, joita jopa välillä ehti katsella.

Mielettömät maisemat, joita jopa välillä ehti katsella.

Viimeisestä huollosta alkoi oman ja ilmeisesti monen muunkin juoksun vaikein hetki: loputtoman pitkältä tuntunut hiekkatie kohti Hettaa. Juoksu tuntui edelleen niin normaalilta kuin se voi tällä juoksutaustalla tuntua kilometrien lähestyessä viittäkymmentä. Alkumatkan tavoin, annoin itselleni luvan kävellä ylämäet myös hiekkatiellä ja itseasiassa ne juoksijat, jotka menivät ohitseni, kun kävelin, tulivat taas hetken päästä selkä edellä vastaan, kun kävelyn aikana lepoa saaneilla jaloilla pystyin juoksemaan vielä järkevää alle 6min/km tahtia. 

Vaikea hetki päättyi, kun saavuin kohtaan, jossa olin käynyt perjantaina lenkillä ja tiesin, että viimeiselle 5km asvalttipätkälle saapuminen on jo lähellä. Asvalttipätkä tuntui jo melko helpolta, koska tiesin pääseväni maaliin ja tekeväni sen erittäin hyväkuntoisena, hymyillen ja silti ihan kohtuullisessa ajassa. Maaliviiva tuli vastaan ajassa 8.08 ja joitain sekunteja päälle, joka oli huomattavasti parempi kuin mihin ennakkoon olin ajatellut pystyväni. Maalissa mieli oli varsin tyhjä. Olin toteuttanut yhden unelman. Ja olin tehnyt sen tavalla, johon en olisi ikinä uskonut: ilman yhtäkään ongelmaa ja jokaikisestä kilometristä ihan oikeasti nauttien.

 Koska olin yksin matkassa, päätin jäädä Hettaan vielä sunnuntaiksi ja kelikin suosi palautumista.

Koska olin yksin matkassa, päätin jäädä Hettaan vielä sunnuntaiksi ja kelikin suosi palautumista.

Nyt vuorokautta maaliviivan ylittämisen jälkeen olo on oikeastaan todella hyvä. Jalat ovat vähän jumissa ja mäkiä tai portaita ei ole mukava kävellä alaspäin. Jaloissa tai muuallakaan ei ole yhtään rakkoa tai hiertymää, yksikään kynsi ei ole ottanut osumaa, en ole kaatumisruhjeilla (koska pysyin pystyssä) toisin kuin moni muu juoksija ja yksikään mäkäräinen ei edes pistänyt matkan varrella. Olen todella allerginen kaikkien ötököiden puremille ja kannoin ötökkämyrkkyä varotoimenpiteenä myös repussa koko matkan kaiken muun tavaran lisäksi, samoin kuin allergialääkkeitä. Ampiaisen tai paarman pureman aiheuttaman reaktion vuoksi mukana oli myös kyypakkaus. Mitään näistä ei matkalla tarvittu, mutta miellyttävän mielenrauhan kyseinen muutaman kymmenen gramman lisäpaino toi.

Kuten jokainen on jo ehkä rivien välistä osannutkin lukea, oli minun tulikasteeni ultrajuoksijaksi todella helppo ja kiva kokemus. Kaikki sujui täydellisesti valmistautumisesta maaliviivan ylitykseen asti. Kiitos etukäteen kannustaneille ja jälkikäteen mukavasti kommentoineille, sekä tietysti kisaorganisaatiolle erittäin hyvin järjestetystä tapahtumasta! Erityiskiitos kaikille, joiden kanssa matkaa taivaltaa tai joihin pääsin tutustumaan juoksun tiimoilta ennen tai jälkeen kisan. Toivottavasti teitäkin kaikkia hymyilyttää tänään :)

-t

15 kesää. Tai ainakin kesäyötä.

On jotenkin hassu tunne ajatella, että viidentoista yön ja muutaman tunnin päästä seison Pallaksella lähdössä matkalle tuntemattomaan. 55km aikana on aikaa keskustella itsensä kanssa moneen kertaan ja tietyllä tavalla koko päivä tuntuu ajatuksissa jonkinlaiselta henkiseltä siirtymältä. En vielä tiedä, mihin olen siirtymässä, mutta se selvinnee kun on nukuttu 15 kesäyötä ja se jälkeen juostu muutaman tunturin yli.

Ostin paikan kisaan miettimättä yhtään ja hetken mielijohteesta 24.5., kun eräs kanssajuoksija myi paikkaansa ikävien sattumusten johdosta. 7 viikon varoitusajalla ensimmäiseen ultraan valmistautuminen on ehkä vähän hölmöläisten touhua, vaikka toki "muutama" vuosi tässä onkin kaikenlaista mahdollista kestävyysurheilua takana. Olen yrittänyt käyttää lyhyen ajan hyödykseni parhaalla mahdollisella tavalla ja tähän liittyen myös ulkoistanut sen parhaan mahdollisen tavan keksimisen henkilöille, jotka sen osaavat paremmin kuin itse osaisin. Kiitos siitä asianosaisille.

Olin fyysisesti valmis tai en, niin kerrankin tuntuu siltä, että henkisesti olen enemmän kuin valmis matkaan. Olen haaveillut kyseiseen kisaan tai johonkin vastaavaan osallistumisesta jo usemman vuoden ajan, mutta syystä että olen ollut edelliset viisi kesää jaloistani enemmän tai vähemmän rikki, on haave jäänyt aiemmin toteuttamatta.

En tiedä, fantasoinko tulevaa koitosta mielessäni liikaa, mutta jostain syystä uskon olevani valmis melkein mihin vain, mitä vastassa voi olla ja mitä oman pään sisällä voi tapahtua, kun juostaan oletusarvoisesti ainakin työpäivällisen verran tunteja erämaassa. Toki tiedostan, että matkan aikana voi sattua yhtäkkiä jotain pikkunyrjähdystä vakavampaa, joka lopettaa juoksun siihen paikaan. Ajatuksen tasolla ei matkaan kuitenkaan voi lähteä loukkaantumaan, muttei toisaalta hullunlailla sitä myöskään välttelemään.

Viimeisten viikkojen aikana olo on muuttunut päivä päivältä ja viikko viikolta energisemmäksi ja paremmaksi. Siinä missä helmikuussa peilistä katsoi vastaan harmaa mölli väsynein silmin, niin nyt sieltä kurkkii vastaan iloiset silmät ja muutenkin huomattavasti terveemmän näköinen kokonaisuus. Nyt herään taas aamuisin omana aamuihmisitsenäni, jaksan puuhastella kaikenlaista ylimääräistä enkä nukahda enää joka päivä käpertyneenä sohvan nurkkaan mitä kummallisimpiin kellonaikoihin.

Kevään aikana olen myös oikeastaan huomaamattani muuttanut syömistäni ja lautaselta ovat varsinkin kotioloissa hävinneet pikkuhiljaa käytännössä kokonaan eläinperäiset ruoka-aineet, joista toki maitotuotteita tai punaista lihaa en ole juuri muutenkaan käyttänyt viimeiseen pariin vuoteen. Mietin muutama päivä sitten, milloin olisin viimeksi valittanut vatsakipua ja totesin, etten muista, kun vielä tammi-helmikuussa se oli jos ei nyt päivittäistä, niin tiheämmin kuin viikoittain toistuvaa. On muuten aika kivaa, kun joka toinen päivä ei viimeistään iltapäivällä näytä siltä kuin olisi nielaissut neloskoon jalkapallon :)

Ja vielä muutama kuva viime ajoilta korvaamaan tuhannet sanomattomat sanat:

 Tämän lähemmäs lappifiilistä ei Kokkolassa pääse.

Tämän lähemmäs lappifiilistä ei Kokkolassa pääse.

 Epätavallisena kokkolaiskesäpäivänä.

Epätavallisena kokkolaiskesäpäivänä.

 Tavallisena kokkolalaiskesäpäivänä.

Tavallisena kokkolalaiskesäpäivänä.

 Jos jaksaisin pestä paistinpannua kokoajan, söisin banana pancakeseja jokaisella aterialla joka päivä!

Jos jaksaisin pestä paistinpannua kokoajan, söisin banana pancakeseja jokaisella aterialla joka päivä!

 Joku joskus kommentoi, että syön aika paljon ollakseni nainen..

Joku joskus kommentoi, että syön aika paljon ollakseni nainen..

 Paras kaveri. Paras lenkkikaveri. Paras ihan vaan yleisesti.

Paras kaveri. Paras lenkkikaveri. Paras ihan vaan yleisesti.