Onnellisuudesta

Syvälliselle linjalle kun kerran päästiin, niin jatketaan samaa rataa. Samalla, kun olen todennut, että en pärjää elämässä, ellen ala vihdoin riittää itselleni myös puutteeni hyväksyen, olen myös pohtinut sitä, mikä elämässä oikeasti on tärkeää, ja mistä onnellisuus on kotoisin. 

Joskus aiemmin, vieläkin kenties välillä, olen kuvitellut, että onnellisuus on jotain, mitä voi ostaa rahalla. Olen kuvitellut, että onnellisuus olisi jotain, minkä voisi nähdä ulkoa päin. Olen kuvitellut, että olisin onnellisempi, jos asuisin hienommassa asunnossa, ajaisin hienommalla autolla, eläisin jollain tasolla kadehdittavampaa tai erikoisempaa elämää tai voisin ostaa kaupasta kaikki ne tavarat, mihin edes jollain tasolla isken silmäni. Olen elänyt osittain pelottavassa materialismin kuplassa, jossa ihmisen arvo ja onnellisuus määrittyy sen perusteella, miltä hän näyttää ja mitä hän omistaa. 

Kuitenkin, kun mietin itseäni ja niitä tilanteita, milloin olen itse kokenut itseni onnellisimmaksi, esiin nousee hetkiä, jotka liittyvät kaikkeen muuhun kuin materiaan tai mahdollisesti muiden ihmisten hienoina pitämiin asioihin. 

Kaksi isoa onnellisuuden hetkeä liittyy terveyteen.

Loukkaannuin pahasti vuonna 2010 ja kuulin lääkäriltä ennen leikkausta sanat, ettei hän voi luvata, että esimerkiksi juoksisin jalallani enää ikinä. Kuntoutuksen aikana jouduin opettelemaan kaiken kävelystä tai pyörän kammen pyörittämisestä lähtien uudelleen. Hetki, jona otin ensimmäiset varovaiset askeleet leikkauksen jälkeen ilman keppejä tai tukea, on todennäköisesti ikuisesti mielessä. Viime vuoden tammikuussa puolestaan olin ollut sairaalasta kotona kolme viikkoa maattuani siellä johdoissa kiinni melkein kuukauden päivät, ja koitti päivä, jona menin lääkärin vastaanotolle kuulemaan sydämen tilanteesta päivitystä ja lääkäri lausui maailman parhaat sanat: "Kuvissa tai käyrissä ei näy mitään, mikä viittaisi siihen, että tästä jää sydämeesi pysyviä jälkiä ja tulet todennäköisesti toipumaan tästä täysin". 

Onnellisuus on ollut läsnä myös usein urheilun parissa

Entiselle kilpaurheilijalle epäloogisesti en ole koskaan ollut hirveän kilpailuhenkinen, vaan nauttinut kisoissa käymisestä ehkä eniten sen takia, että ne ovat olleet myös sosiaalisia tilanteita ja toisaalta vieneet katsomaan paikkoja, joihin ei ehkä muuten olisi tullut koskaan mentyä. Vaikka joskus olen jotain voittanutkin, en oikeastaan muista voittoihin tai muihin menestymisiin liittyneen ikinä kovin kokonaisvaltaista onnellisuuden aaltoa. Enemmänkin urheiluun liittyvät onnellisuuden hetket ovat niitä, kun olen kiivennyt pyörällä ja jalkaisin vuoren päälle katsomaan maisemia ja esimerkiksi siihen päivään, kun palasin takaisin pyöräkisoihin keväällä 2011 9kk sen polvileikkauksen jälkeen, jonka piti lopettaa kaikki urheileminen. Arkinen onnellisuus on monesti sitä, että on yksin ulkona, aurinko paistaa, jalka on hyvä ja voisi jatkaa lenkkiä loputtomiin tai kiipeää jonkun ekstramäen ihan vain siksi, että haluaa päästä näkemään, mitä sen rinteen toiselta puolelta avautuu. 

Onnellisuus asuu elävissä olennoissa.

Vaikka olen lähtökohtaisesti sitä mieltä, että ihmisen on vaikeaa löytää onnellisuutta ilman muita eläviä olentoja, kumpuaa onnellisuus meistä jokaisesta itsestään. Olen hyvin onnellinen useimmiten silloin, kun saan olla yksin, tehdä omia juttujani ja omaan tahtiini ilman, että tarvitsee puhua tai kuunnella mitään tai ketään. Mutta väitän, että nämä omat hetket eivät tuntuisi puoliksikaan niin arvokkailta tai onnellisilta ilman tietoa siitä, että kun palaa kotiin tai muiden ihmisten pariin, niin palaa ihmisten luokse, joiden kanssa on hyvä olla. Onnellisuus on minulle sitä, että voin olla yksin, mutta voin olla myös muiden ihmisten kanssa.

Kirjoitin ylle onnellisuuden asuvan elävissä olennoissa, koska yksi isoimmista onnellisuuden lähteistä elämässäni on koira. Arkipäivän onnentunteita koen joka kerta tullessani kotiin, kun ovelle juoksee vastaan näkemisestäni iloinen musta jättipentu. Sen riemu on yhtä suuri, olin sitten ollut tien toisella puolella olevassa lähikaupassa 5 minuuttia tai useamman päivän poissa jossain reissussa. Niin kauan kuin muistan, olen halunnut koiran. Syyskuussa sain parhaan mahdollisen, joka tekee minut onnelliseksi joka päivä.

Onnellisuus on vapautta ja mahdollisuuksia

Olen onnellinen, koska saa tällä hetkellä toteuttaa unelmiani. En väitä, että olisin onnellinen joka hetki, kun tuijotan konetta töissä enkä väitä, että Kokkola tuntuisi joka päivä juuri siltä paikalta, missä olen aina halunnut asua. Mutta olen onnellinen, että olen saanut tämän mahdollisuuden. Samalla olen onnellinen siitä, että olen oppinut käsittelemään elämää, ainakin ajoittain, sen tarjoaminen vapauksien kautta. Elämä on oikeasti aika hienoa, kun antaa itselleen luvan nauttia juuri niistä asioista, mistä aidosti nauttii, eikä tee väkisin asioita, joista ihmisten/naisten/aikuisten niinsanotusti kuuluisi nauttia.

Onnellisuus on pieniä asioita

Onnellisuuden tunteen voi jonain päivänä aiheuttaa autossa kyytiinhyppäävää odottava penkinlämmitys. Tuossa penkinlämmityksessä näyttäytyy toisen ihmisen ajattelu, välittäminen ja aito halu tuottaa toiselle hyvä mieli. Penkinlämmitin kertoo kyytiläiselle, että kuski ajatteli häntä ja halusi, että hänen olisi mukava tulla kyytiin. Kun penkinlämmitin huutaa ”ajattelin sinua”, olen onnellinen.

riitänkö?

 keväthangilla meren jäällä

keväthangilla meren jäällä

 

 

En tiedä, monettako kertaa olen aloittamassa uutta blogia, tyhjää taulua, mutta jotekin tuntuu, että elämä on nyt siinä tilanteessa, että tarvitsen uuden alun myös oman elämäni julkisessa ruotimisessa kirjallisesti.

 

 

Ulkoisesti elämäni näyttää ehkä jonkun mielestä ihan hyvältä

  • toteutan monivuotista isoa ammatillista haavettani ja olen lokakuusta asti ollut ensin avaamassa ja sitten pyörittämässä omaa urheilukauppaani
  • olen vihdoin dogimamma, kun syyskuussa perheeseen tuli lisäystä ja talon herraksi muutti vilkas ja iloinen gordoninsetteripentu, joka tätä kirjoittaessa on 9kk ikäinen mammanpoika ja maailman paras lenkkikaveri
  • kotona on asiat hyvin
  • vuoden takaisesta elämäni pelottavimmasta terveydellisestä ongelmasta eli sydänlihastulehduksesta ja sen jälkioireista toipuminen on sujunut hyvin ja takapakkia ei ole missään vaiheessa tullut ja nykyisin olen taas sydämen osalta täysin terve ja vapaa tekemään, mitä haluan

Vaan sitten tulee eteen se kuuluisa mutta 

  • jokaisella on omat luurangot kaapissaan, oma luurankoni oli vuosia syömisen kanssa kikkailu, joka edelleen kummittelee ajoittain isompana, nykyisin useimmiten hyvinhyvin pienenä mörkönä mielen sopukoissa
  • vuonna 2013 kohtasin uuden mörön, nimeltään itsensä henkinen ja fyysinen loppuunpolttaminen. tuolloin yritin urheilla tosissani ja treenata 20+ tuntia viikossa, kirjoitin gradua ja kävin n.30h viikossa töissä. lopputulos = vatsahaava, burn out ja tavoitteellisesta kilpaurheilijasta silmänräpäyksessä monttuun, jossa en jaksanut edes juosta puolen tunnin lenkkiä ja oksentelin joka päivä
  • montusta kivuttiin ylös, mutta sen reunalla on tullut käytyä useaan otteeseen uudelleen, kunnes reuna petti alta jälleen alkutalvesta
  • reuna alkoi todellisuudessa sortua vuosi sitten, kun silloisen päivätyön ohessa alettiin työstää projektia nimeltä Intersport Kokkola ja tehdä ostoja ja muita valmisteluja loppusyksyn avaukseen ts. normiarjen ohella tein töitä myös öisin, kun vuorokauden tunnit eivät olisi muuten riittäneet
  • lopullisesti reuna petti joulu-tammikuussa, kun oli avajaiset, joulukauppa, alennusmyynnit ja siinä sivussa yksi tilinpäätös, jota tehdessä koin oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni sen kauhean tunteen, että en hallitse asiaa ja tehtävää, jota olen tekemässä
  • itkin vuodenvaihteessa kymmenenä päivänä putkeen ja olin aivan loppu erityisesti itseeni ja siihen tunteeseen, etten riitä. kävin myös lääkärissä ja kaikissa mahdollisissa verikokeissa väsymyksen vuoksi. etsin fyysistä selitystä, jota ei ollut, vaan kroppa reagoi psyykkiseen tilaan fyysisin oirein, kuten niin monta kertaa ennenkin
  • en osannut heti hellittää ja ajauduin väsymyksestä sairastelukierteeseen, joka lopulta kesti kuusi viikkoa. nuo kuusi viikkoa vihdoin herättivät tajuamaan, että en yhä edelleenkään ole supernainen, joka pystyy kaikkeen

Nyt tätä kirjoittaessa olen vihdoin ollut kuukauden päivät terve ja peilistä katsoo taas hymyilevät silmät.

 Hymyilevä lenkkikaveri

Hymyilevä lenkkikaveri

Yksi pelastus oman riittämättömyyden hyväksymiselle on ollut koira. Se on pitänyt aktiivisena, mutta auttanut nauttimaan tai oikeastaan löytämään liikkumisen ilon ilman minkäänlaista suorituspainetta. Koiran kanssa lenkillä ei voi katsella kellosta vauhteja tai kertyviä kilometrejä tai hermostua ylimääräisistä pissi-, haistelu-, leikki- tai muista tauoista. Viimeistään siinä kohtaa, kun vieressä (lue:  höyryveturin lailla remminmitan päässä edessä) jolkottava nappisilmäinen lenkkikaveri tuijottaa hymyillen ja häntää vinhasti heiluttaen, häviää päästä kaikki maailman murheet, todo -listat ja riittämättömyyden tunteet. Märkä pusu nenäpäässä tarkoittaa tunnetta siitä, että kelpaan ainakin yhdelle otukselle maan päällä juuri tasan niin puutteellisena ja huonona kuin olen. Itseasiassa, kaikkine puutteinenikin olen tuolle otukselle maailman paras ja tärkein tyyppi, sen oma mami. 

Ja vastaus otsikon kysymykseen

Riitän.

 Elämä hymyilee taas

Elämä hymyilee taas

Olen päättänyt, että riitän itselleni juuri tällaisena kuin olen. Riitän itselleni, vaikka en enää ikinä pukisi päälleni numerolappua. Riitän itselleni, vaikka en koskaan enää tekisi Stravaan uutta QOMia. Riitän itselleni, vaikka joutuisin pyytämään apua. Riitän itselleni, vaikka en heti osaakaan kaikkea uutta. Riitän itselleni, vaikka tekisinkin virheitä. Riitän itselleni erityisesti niinä hetkinä, kun joudun myöntämään, että olen väsynyt, tarvitsen lepoa ja tarvitsen päivän, kun vain makaan sohvalla koira kainalossa enkä tee mitään. Toivon, että riitän tällaisena myös kaikille niille, joille riittämisellä on merkitystä.

-t