riitänkö?

 keväthangilla meren jäällä

keväthangilla meren jäällä

 

 

En tiedä, monettako kertaa olen aloittamassa uutta blogia, tyhjää taulua, mutta jotekin tuntuu, että elämä on nyt siinä tilanteessa, että tarvitsen uuden alun myös oman elämäni julkisessa ruotimisessa kirjallisesti.

 

 

Ulkoisesti elämäni näyttää ehkä jonkun mielestä ihan hyvältä

  • toteutan monivuotista isoa ammatillista haavettani ja olen lokakuusta asti ollut ensin avaamassa ja sitten pyörittämässä omaa urheilukauppaani
  • olen vihdoin dogimamma, kun syyskuussa perheeseen tuli lisäystä ja talon herraksi muutti vilkas ja iloinen gordoninsetteripentu, joka tätä kirjoittaessa on 9kk ikäinen mammanpoika ja maailman paras lenkkikaveri
  • kotona on asiat hyvin
  • vuoden takaisesta elämäni pelottavimmasta terveydellisestä ongelmasta eli sydänlihastulehduksesta ja sen jälkioireista toipuminen on sujunut hyvin ja takapakkia ei ole missään vaiheessa tullut ja nykyisin olen taas sydämen osalta täysin terve ja vapaa tekemään, mitä haluan

Vaan sitten tulee eteen se kuuluisa mutta 

  • jokaisella on omat luurangot kaapissaan, oma luurankoni oli vuosia syömisen kanssa kikkailu, joka edelleen kummittelee ajoittain isompana, nykyisin useimmiten hyvinhyvin pienenä mörkönä mielen sopukoissa
  • vuonna 2013 kohtasin uuden mörön, nimeltään itsensä henkinen ja fyysinen loppuunpolttaminen. tuolloin yritin urheilla tosissani ja treenata 20+ tuntia viikossa, kirjoitin gradua ja kävin n.30h viikossa töissä. lopputulos = vatsahaava, burn out ja tavoitteellisesta kilpaurheilijasta silmänräpäyksessä monttuun, jossa en jaksanut edes juosta puolen tunnin lenkkiä ja oksentelin joka päivä
  • montusta kivuttiin ylös, mutta sen reunalla on tullut käytyä useaan otteeseen uudelleen, kunnes reuna petti alta jälleen alkutalvesta
  • reuna alkoi todellisuudessa sortua vuosi sitten, kun silloisen päivätyön ohessa alettiin työstää projektia nimeltä Intersport Kokkola ja tehdä ostoja ja muita valmisteluja loppusyksyn avaukseen ts. normiarjen ohella tein töitä myös öisin, kun vuorokauden tunnit eivät olisi muuten riittäneet
  • lopullisesti reuna petti joulu-tammikuussa, kun oli avajaiset, joulukauppa, alennusmyynnit ja siinä sivussa yksi tilinpäätös, jota tehdessä koin oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni sen kauhean tunteen, että en hallitse asiaa ja tehtävää, jota olen tekemässä
  • itkin vuodenvaihteessa kymmenenä päivänä putkeen ja olin aivan loppu erityisesti itseeni ja siihen tunteeseen, etten riitä. kävin myös lääkärissä ja kaikissa mahdollisissa verikokeissa väsymyksen vuoksi. etsin fyysistä selitystä, jota ei ollut, vaan kroppa reagoi psyykkiseen tilaan fyysisin oirein, kuten niin monta kertaa ennenkin
  • en osannut heti hellittää ja ajauduin väsymyksestä sairastelukierteeseen, joka lopulta kesti kuusi viikkoa. nuo kuusi viikkoa vihdoin herättivät tajuamaan, että en yhä edelleenkään ole supernainen, joka pystyy kaikkeen

Nyt tätä kirjoittaessa olen vihdoin ollut kuukauden päivät terve ja peilistä katsoo taas hymyilevät silmät.

 Hymyilevä lenkkikaveri

Hymyilevä lenkkikaveri

Yksi pelastus oman riittämättömyyden hyväksymiselle on ollut koira. Se on pitänyt aktiivisena, mutta auttanut nauttimaan tai oikeastaan löytämään liikkumisen ilon ilman minkäänlaista suorituspainetta. Koiran kanssa lenkillä ei voi katsella kellosta vauhteja tai kertyviä kilometrejä tai hermostua ylimääräisistä pissi-, haistelu-, leikki- tai muista tauoista. Viimeistään siinä kohtaa, kun vieressä (lue:  höyryveturin lailla remminmitan päässä edessä) jolkottava nappisilmäinen lenkkikaveri tuijottaa hymyillen ja häntää vinhasti heiluttaen, häviää päästä kaikki maailman murheet, todo -listat ja riittämättömyyden tunteet. Märkä pusu nenäpäässä tarkoittaa tunnetta siitä, että kelpaan ainakin yhdelle otukselle maan päällä juuri tasan niin puutteellisena ja huonona kuin olen. Itseasiassa, kaikkine puutteinenikin olen tuolle otukselle maailman paras ja tärkein tyyppi, sen oma mami. 

Ja vastaus otsikon kysymykseen

Riitän.

 Elämä hymyilee taas

Elämä hymyilee taas

Olen päättänyt, että riitän itselleni juuri tällaisena kuin olen. Riitän itselleni, vaikka en enää ikinä pukisi päälleni numerolappua. Riitän itselleni, vaikka en koskaan enää tekisi Stravaan uutta QOMia. Riitän itselleni, vaikka joutuisin pyytämään apua. Riitän itselleni, vaikka en heti osaakaan kaikkea uutta. Riitän itselleni, vaikka tekisinkin virheitä. Riitän itselleni erityisesti niinä hetkinä, kun joudun myöntämään, että olen väsynyt, tarvitsen lepoa ja tarvitsen päivän, kun vain makaan sohvalla koira kainalossa enkä tee mitään. Toivon, että riitän tällaisena myös kaikille niille, joille riittämisellä on merkitystä.

-t